Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta, rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun oma.
Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä? — Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan puristettuina, nyt ryhdyin.
Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon, antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? — Ja vaikkapa onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään virkaveljensä työhuonetta?
Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta loppuun asti edessäni.
Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas pukiltaan, välittämättä seurauksista. — Tultuani hotelliin loin ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat; ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot käytettäväkseni.
Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento — hän värisi mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat tärkeät kirjeensä — Lanyonille ja Poolelle — ja lähetti ne postiin käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.
Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja. Hän, sanon minä — en voi sanoa minä. Tässä helvetin lapsessa ei ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja nainen pakeni.
Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun — sitä tuskin tiedän — joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut. Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion — kuin unessa palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.
Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.
Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, — ja minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni, ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta — kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä, hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.