Sanalla sanoen — siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle alttiiksi; ja ennen kaikkea — jos nukuin taikkapa vain nukahdin istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain — toisen minuuteni inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi — sillä muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi — sysätyksi toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin, joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä — että itse helvetin muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn — että epäkehittynyt multa liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen — ja että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.

Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys, jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset, apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa — ja olisipa hänen kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on hämmästyttävä — niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa tyhjäksi.

Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut — en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta, jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja omasta persoonallisuudestani.

Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu — ei sitten ensimäisen kokeeni — alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi ensimäinen värinvaihdos — toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan, mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman.

— Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen apinamaiselta ilkeydeltään.

Se tuomio, joka lepää meidän kummankin päällä, se rangaistus, joka hitaasti mutta varmasti laskeutuu meidän ylitsemme, on itse asiassa jo muuttanut ja masentanut hänet. Puolen tunnin kuluttua pukeudun jälleen ja ainaiseksi tähän hirvittävään persoonallisuuteen. Minä tiedän sitten istuvani väristen ja itkien nojatuolissani taikka jokaisen hermon ollessa äärimmilleen pingotettuna vaeltavani yhtämittaa edestakaisin tässä huoneessa (viimeinen suojapaikkani maan päällä) — kuunnellen jokaista pahaenteistä ääntä. Tuleeko Hyde kuolemaan mestauslavalla? — Taikka voikohan hän saada kylliksi rohkeutta mennä viimeisessä hetkessä itse oikeutta vastaan? — Jumala yksinään sen tietää. Minusta se on yhdentekevää. Tämä on minun todellinen kuolinhetkeni — mitä sitten seuraa, se ei kuulu minulle, vaan eräälle toiselle. Tällä hetkellä, pannessani pois kynäni ja ryhtyessäni sulkemaan tämän tunnustukseni sinetillä — tällä hetkellä loppuu onnettoman Henry Jekyllin elämä.