Mr. Henry hymyili.
"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.
"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."
"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö. Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin paljon sen mainetta."
Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain vaimoltansa.
"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne, kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr. Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin kiusallista, Mackellar."
Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.
Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa, mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma. Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan. Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo, missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli) kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.
Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa. Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta, lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
"Antakaa olla!" huudahti hän.