Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn, samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos. Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi) pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä; hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin, heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!… Niin, niin, on käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.
Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan, jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut: masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu, kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen, jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.
"Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti kivellä mr. Henryä kasvoihin.
Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.
Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr.
Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.
"Mitä, lyötkö sinä naista, kurja…?" huusi hän, juoksi tiehensä ja kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.
Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä, että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa, että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän; juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.
Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella. Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta — en tiedä lienenkö kuullutkaan miksi — ja sanottiin, että illempana näkyisi halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.
"Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."
"Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en uskalla näyttäytyä."