BARNAU (tulee perältä, vasemmalta). Minä olin puistossa.
WISMAR. Ainoastaan pari sanaa! Minä en tahdo hetkeäkään salata ystävältäni sitä, joka häntä liikuttaa.
BARNAU. No! Minä kuultelen!
WISMAR. Minulle on tapahtunut onnettomuus!
BARNAU. Onnettomuus?
WISMAR. Niin aivan: minä olen rakastunut.
BARNAU. Vai niin.
WISMAR. Taivas tietää, mitenkä se lie tapahtunutkaan. Siitä saakka kun sisaresi minua halveksivasti kohteli, luulin tykkänään, ikipäiviksi parantuneeni lemmen taudista, ja nyt toki jälleen tunnen sen tuskia! (Polkien jalkaansa). Aivan oikein lausutaan sananlaskussa: Ei huoli hulluus iästäkään.
BARNAU (nauraen). No, sun kuusineljättä ikävuotesi ei lemmen hulluutta liiaksi kiihoita. Mutta ken on tuo noita, joka sun on loihtinut?
WISMAR. Niin, noita hän on, mutta pieni, armas, suloinen noita, sanalla sanoen — Ottilia!