ALFRED. Mutta pilaahan se on…
EMMA. Oi, sinä olet, sen pahempi, tehnyt siitä täyden toden! (Itkien). Vielä kymmenen minuuttia takaperin sanoit sinä minulle: milloinkaan en muuta itseäni, ja nyt jo seisoo edessäni kylmä, kolkkotunteinen mies, vaatien ainoastaan orjallista nöyryyttä.
ALFRED (Totisesti). Elä itke … tiedäthän, että kyyneleet minua ärsyttävät!
EMMA (Nyyhkien). Sille en mitään taida, kun niin voimasi takaa niitä puserrat. (Itkee).
ALFRED (Itsekseen). Tuota kirottua itkua! Jos nyt vanhemmat tulevat, mitä he vainen ajattelevatkaan? (Hilliten itseään). Emma, tehkäämme sovinto!
EMMA (Ottaen nenäliinan silmiltään ja katsoen Alfrediin). Sovinto?
ALFRED. On hassua meiltä, että tällä tavalla kulutamme kauniin aamumme.
EMMA (Lempeästi). Nytkö vasta sen huomaat?
ALFRED. Niinpä vainen, lähestyn sinua ensiksi. (Ojentaa hänelle kätensä). Olkaamme ystäviä.
EMMA (Katsoo rakastavaisesti häneen ja panee hitaasti kätensä hänen käteensä). Että noin voit kiusata minua!