HANNA. Jos olisit tahtonut sitä ennen kahvia, niin olisit saanut; — perästäpäin ei anneta.
JUHO. No, mutta Hanna! Tämä on varsin arveluttavaa.
HANNA. Mikä?
JUHO. Sinä olet konstikas.
HANNA. Kuinka niin? (kaataa hänelle pannusta kahvia kuppiin, jota hän pitää kädessään.)
JUHO. Nyt, kun vielä olemme kihloissa, on se tavallaan hupaistakin; torataan ja kiukutaan tuon tuostakin hieman, ja sitte maistaa sovinto sitä makeammalta. Mutta kun kerran olemme mies ja vaimo — —
HANNA. No, mitä sitten?
JUHO. Hm, hm, näet, jos olisin miehesi, niin en enää oikein kärsisi muikeuttasi!
HANNA. Hoo? Vai niin! Siinäpä oivallinen lohdutus mulle tulevaisuudeksi! Varmaankin aprikoitset nyt vaan miten silloin voisit minua paraiten kurittaa.
JUHO (nauraen). No, no, mikä nyt pistääkin päähäsi? Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttakin! No, annappas suudelma nyt!