ALFONS. Siksi että olette väärässä. Inhoittavaa — kannella semmoisia
Hannasta.
ROSAMUNDA (ilkkuisesti). Todellakin? Osasinko pilkkuun? Oletteko menettänyt tytön? Se oli hupaista!
HANNA. Nyt sen kuulitte. Hän tunnustaa itse keksineensä tuon kauniin jutun — ja ihan ilman syyttä. Mutta heti menen minä sanomaan fröökynälle kaikki. — Te täällä voitte kaikki todistaa.
ROSAMUNDA. Aivan niin, kun talli-Juhon täytyy lähteä, on helpompi elellä noiden kahden toisen kanssa.
HANNA (pelästyneenä). Mitä? Juhon täytyy lähteä?
KRISTIINA. Niin, tyttöseni, Jumala paratkoon! Hänen on pikäntti juonitellut pois.
HANNA. Ei, ei — sitten en minäkään jää — sitten menen mielelläni! Hyvä Jumala, mitä sanoo äitini, kun tulen kotia? Hän ehkä lopuksi todellakin luulee minua kelvottomaksi.
KRISTIINA. Älä huoli, Hanna, älä huoli murehtia. Minä tulen kanssasi ja sanon totuuden.
(Tampurin kello soi.)
GRÖNLUND. Hanna, kuuletko?