HANNA (kuulematta kelloa ja Grönlundia). Oi, hyvä Kristiina, tehkää se!
KRISTIINA. Minä puhun mitä oikein on.
GRÖNLUND (vitkalleen, hymyillen). Taitaa täytyä minun mennä avaamaan.
(Poistuu oikealle).
ROSAMUNDA (iloisesti). Siitäkös tulee liikuttava kohtaus.
KRISTIINA. Pilkatkaa vain, teidän löyhä kielenne kuitenkin viimein saattaa teille turmion. (Hannalle.) Jälkeen puolisen tulen minäkin sinne; minä kerron äidillesi maailman ilkeydestä — voi toki — vanha vaimoparka tuskin sitä uskookaan, sillä köyhät ihmiset eivät ole niin pahanilkisiä; — — semmoista pahuutta saa etsiä ainoastaan ylhäisissä.
ROSAMUNDA. Puhuupa Kristiina oikein sujuvasti.
KRISTIINA. Jumalan kiitos — kieleni on vielä paikallaan; mutta minä en sitä käytä loukatakseni köyhien tyttöparkojen kunniaa, minä puolustan sillä viattomuutta.
HANNA. Oi, Kristiina kulta, monta tuhatta kiitosta.
KRISTIINA (yhä kiivaammin). Minä en koskaan puhu sanaakaan liikaa, sillä sanani ei tee pahaa kellenkään — minä en koskaan puheellani ole matkaan-saattanut niin paljon pahaa kuin monet muut pelkillä olkaheitoilla ja ilkkuvilla kasvoilla.