HANNA. Tiedätte varsin hyvin mitä tarkoitan.
ALFONS. En todellakaan tiedä — selitä mulle!
HANNA. Ettekö vetäisi samasta nuorasta herran kanssa, joka niin minua kiusaa?
ALFONS. Joka sinua kiusaa?
HANNA. Älkää olko olevinanne! Kukas tuopi mulle ehtimiseen, vaikka löytyy neitsyt talossa, herralta takkeja, kauluksia, mansetteja ja semmoisia, joihin mun täytyy välistä pistää nappi kiinni, välistä ommella ratkennut sauma?
ALFONS. Se on tosin synti, että niin kaunisten sormien täytyy neuloa, mutta mitä voin minä siihen?
(Tahtoo ottaa häntä kädestä.).
HANNA (lyöpi häntä kädelle). Pois käsi! Neulominen olisi kyllä paikallaan; mutta miksi minun aina täytyy itse viedä mitä olen ommellut herran tykö. Että hän kiusaa minua pyytämällä suudelmaa, että hän tahtoo minua syleillä ja että te, Alfons, sill'aikaa olette vahtina oven takana, se ei ole paikallansa, eikä ole oikein.
ALFONS. No, no, mutta suudelma kaikessa kunniassa —
HANNA. Se ei minua pahenna, mutta jos annan herran minua suudella, niin se ei olisi kunniallista.