Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa, jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä kuin olisi Yhdeksännen sinfonian voitto lyönyt häneen ainaiseksi säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] Kymmenes sinfonia,[75] Alkusoitto nimestä Bach, musiikki Grillparzerin Melusinaan, [76] Körnerin Odysseukseen ja Goethen Faustiin, [77] raamatullinen oratorio Saul ja David osoittavat kuinka hänen henkensä pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta: Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus matkustella. [78]

Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]

Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden finalin Kvartettiin op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja. Hän ei usko kuolemaan.

Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3 p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen. Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä Wegelerille: "… Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi! Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä, kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin."

Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.

Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä 1827).

* * * * *

Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta. Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä. Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa samasta asiasta, C-molli-sinfoniasta puhuessaan: "Joka kerran kun sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme, aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". — Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista suuruutta.

Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua. Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse, Sankari- ja C-molli-sinfonian traagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa. Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume, myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta lähemmäs yö saapuu. Ja katso, Yhdeksännen sinfonian alusta lähtien, synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina, yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.

Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan, johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun tunnuslause: