* * * * *

Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon ylistystä.

Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä. Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa. Eipä edes Yhdeksättä sinfoniaa luodessaan hän ollut tästä asiasta selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää Odia Ilolle kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin huomattava, että Yhdeksännellä ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole otsikkoa Sinfonia kuoroineen, vaan Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin Ilolle. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132. Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä ajatuksesta.

Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia, niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa teoksessa. Adagion [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän". Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi, ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei ainoastaan finalin [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.

Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä, tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies, alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana. Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella tavalla!

Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa, orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta, yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja, syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.

Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän suunnitteli Yhdeksännen sinfonian esittämistä siellä. Vielä kerran, aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka teidän syvä uskonne on esiinkutsunut. Se yliluonnollinen kirkkaus, joka täyttää teidän suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut uusi kuolematon kukka… Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin [69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin… Teiltä, yksinomaan teiltä odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista… Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän… Ja kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on sana: usko. [71]

Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun 7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran D-duuri-messu ja Yhdeksäs sinfonia. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista. Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa. Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa, oman kärsimyksensä voittaja.

"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)

* * * * *