Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini… Tämä hoitotapa on minulle hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni… Minun täytyy myöntää, että suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi; varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä, voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin, sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta, mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt tekee samantapaisia kokeita.
Minä elän nyt jälleen hiukan miellyttävämmin; liikun enemmän ihmisten parissa. Sinä voit tuskin uskoa kuinka yksinäinen ja surullinen elämäni on ollut kahden viime vuoden kuluessa. Kuulosairauteni kummitteli joka taholla edessäni, niinkuin aave, ja minä pakenin ihmisiä. Maailman on täytynyt luulla minua ihmisvihaajaksi, ja sitä olen kuitenkin niin vähän! — Tämän muutoksen on eräs rakas, suloinen tyttö aikaansaanut; hän rakastaa minua, ja minä rakastan häntä: nautin jälleen muutamia onnen hetkiä, ensimäisiä sitten kahden vuoden; ja ensimäistä kertaa tunnen nyt, että avioliitto voisi antaa onnea. Onnetonta kyllä ei hän ole minun säädystäni — ja, sanoakseni totuuden, tätä nykyä en vielä voisi mennä naimisiin: minun täytyy vielä aika lailla ponnistaa voimiani. Ellei minulla olisi huonoa kuuloani, olisin jo kauan sitten kiertänyt puolet maailmaa, ja se täytyy minun kerran tehdä. — En tunne mitään suurempaa nautintoa kuin harjoittaa taidettani ja esittää sitä. — Älä luule, että olisin onnellinen teidän luonanne. Mikä voisi minua tehdä enää onnellisemmaksi? Vieläpä teidän huolenpitonnekin olisi minulle taakaksi; lukisin joka hetki osanottoa teidän kasvoistanne ja tuntisin itseni siitä yhä onnettomammaksi. — Te isänmaani kauniit seudut, mikä houkuttelisi minua luoksenne? Ei mikään muu kuin toivo paremmasta asemasta, ja sellaisen olisin jo saavuttanut ilman tätä sairauttani! Ah, jospa minulla ei olisi tuota vikaani, syleilisin koko maailmaa. Minun nuoruuteni — niin, tunnen sen — alkaa vasta nyt; olenhan aina ollut sairas! Ruumiillinen voimani kasvaa viime aikoina kilpaa henkisen tarmoni kanssa. Joka päivä lähestyn yhä lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin usvan läpi, mutta jota en voi lähemmin määritellä. Ainoastaan tällaisissa ajatuksissa voi sinun Beethovenisi elää. Ei mitään lepoa! — En tunne muuta lepoa kuin unen; ja minä olen kylliksi onneton, jotta minun täytyy myöntää sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa pääsen edes puoliksikin vapaaksi sairaudestani, niin silloin — miehenä, joka on enemmän itsensä herra, kypsempänä saavun luoksenne ja solmin uudelleen vanhan ystävyyden liittomme.
Teidän tulee nähdä minut niin onnellisena kuin minun on suotu olla täällä maailmassa — ei onnettomana. — Ei, sitä en voisi kestää! Minä tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Se ei tule kokonaan minua nujertamaan. — Ah, on niin kaunista elää elämä tuhat kertaa! — Rauhallista elämää varten — sen tunnen — en ole luotu.
… Tuhannet terveiset Lorchenille… — Sinä pidät minusta hiukkasen, eikö totta? Ole vakuutettu minun hartaasta uskollisuudestani ja ystävyydestäni!
Sinun
Beethoven.
Kirje Wegeleriltä ja Eleonore von Breuningilta Beethovenille. [96]
Coblentz, 28 p. jouluk. 1825.
Rakas, vanha Ludwigini.
En voi antaa yhden Riesin kymmenestä lapsesta lähteä Wieniin lähettämättä hänen mukanaan tervehdystä sinulle. Ettet, siitä saakka kun minä kahdeksankolmatta vuotta sitten jätin Wienin, ole joka toinen kuukausi saanut minulta pitkää kirjettä, siitä voit syyttää omaa vaitioloasi niiden ensimäisten kirjeitten jälkeen, jotka sinulle kirjoitin. Se ei ole niinkuin pitää, varsinkaan nyt; sillä me vanhat elämme niin kernaasti menneisyydessä ja löydämme sieltä, nuoruutemme aikaisista kuvista, kaiken viehätyksemme. Ainakin minulle on tuttavuutesi ja läheinen ystävyytesi sinun kanssasi — kiitos olkoon hyvän äitisi, jota Jumala siunatkoon — se valopilkku elämässäni, jonka puoleen käännän katseeni ilon tuntein… Minä nostan silmäni sinuun kuin sankariin, ja olen ylpeä voidessani sanoa: "Minäkin olen ollut mukana vaikuttamassa hänen kehitykseensä; hän uskoi minulle toiveensa ja unelmansa, ja kun hän myöhemmin niin usein jäi vaille ymmärtämystä, tiesin minä hyvin mitä hän tahtoi." Jumalan olkoon kiitos, että voin puhua sinusta vaimoni ja nyttemmin lapsieni kanssa! Anoppini talo oli sinun kotisi enemmän kuin oma asuntosi, erittäinkin jalon äitisi kuoleman jälkeen. Sano meille vielä kerran: "Niin, minä ajattelen teitä, ilossa, surussa." Ihminen, olkoonpa hän niinkin korkealle kohonnut kuin sinä, on onnellinen ainoastaan kerran elämässään: nuorena ollessaan. Bonnin, Kreutzbergin, Godesbergin, Puutarhakoulun kivillä mahtanevat ajatuksesi useammin kuin kerran ilolla viivähtää.