V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle kuuluisan, n.k. Kuutamosonaattinsa op. 27 (1802). "Minä elän miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn paremmin ihmisten seurassa… Tämän muutoksen on erään tytön lumoava sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden" [17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua; kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta, jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa: Heiligenstadt-testamentti hänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen kuoreen oli kirjoitettu: "Luettava ja toimeenpantava kuolemani jälkeen" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä. Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20]. Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi. "Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne vielä minulle?… Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"
Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä enemmän henkisten voimieni ohella… Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä … Oi, jos pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!… Ei mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain puoleksikin vapautunut taudistani: silloin… Ei, minä en tätä enää siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]
Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802 kirjoitetut teokset: Surumarssi-sonaatti op. 26; Sonata quasi una fantasia ja n.k. Kuutamo-sonaatti op. 27, Sonaatti n:o 2, op. 31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista ja synkkää monologia; C-molli-sonaatti viululle, op. 30, omistettu keisari Aleksanterille; Kreutzer-sonaatti op. 47; kuusi voimakasta ja järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. Toinen sinfonia, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima pyyhkäisee pois synkät ajatukset. Finali on täynnä kuohuvaa elämää. Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]
* * * * *
Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa ja vielä enemmän Aleksanteri-sonaatin ensimäisessä, loistavan sankarillisessa osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille, muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet. Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa. "Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella. "Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä, joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena. "Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden kannattaja… Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota ohjattaessa… Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen, Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta, jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo Sankarisinfoniaa: Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja C-molli-sinfonian finalia (1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään, kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: Coriolan-alkusoitossa (1807), jossa myrskyt puhaltavat, Neljännessä kvartetissa, op. 18, jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton kanssa; Appassionata-sonaatissa, op. 57 (1804), josta Bismarck sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24]; Egmontin partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin: Es-duuri-konsertissa, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa, loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven, kirjoittaessaan Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi (sonaatissa op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui hänen Sankarisinfoniansa esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit ovat läsnä Fidelion ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin, Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle Sankarit ja C-molli-sinfonia ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia, joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.
* * * * *
Beethoven keskeytti äkkiä C-molli-sinfonian kirjoittaakseen yhteen vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia Neljännen sinfoniansa. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa 1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V. 1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27] "Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet: hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt Sebastian Bachin laulun:[28] 'Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän yhteistä ajatustamme.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa, minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen. En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa, puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen, joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa aivan tien varrella…' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen, mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen myöntymyksensä."
Neljäs sinfonia, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä. Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat, että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti. Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.
Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä, joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät hedelmänsä: C-molli-sinfonian, tuon klassillisen tragedian ja Pastorale-sinfonian (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31]. — Shakespearen Myrskyn[32] haltioittama Appassionata, jota hän itse piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33] ja joka on osoitettu Kuolemattomalle rakastetulle, uhkuu yhtä vakuuttavasti kuin Appassionatakin hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:
"Enkelini, kaikkeni, oma minäni… sydämeni on täysi pakahtuakseen kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin, siellä olet sinä kerallani… Minä itken, kun ajattelen, että et luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua, kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin… Oi, Jumala! — Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan… Sydäntäni ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi, Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän, täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — … Ole rauhallinen… ole rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu, mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]