Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan salassa.

Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli, tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.

Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran". Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua kaukaiselle rakastetulle (an die ferne Geliebte), op. 98, joiden sävy on niin liikuttava ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille, siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle, hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa. Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]

Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"

* * * * *

Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi, välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden", kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta". Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet", kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe… En luule että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:

"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka kohoavat maailman saastan yläpuolelle…; ja kun kaksi sellaista miestä kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen. Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. — Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä…"[39] Goethe puolestaan muisti tämän solvauksen aina. [40]

Näiltä ajoilta ovat Seitsemäs ja Kahdeksas sinfonia, jotka ovat sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki" (aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin" kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä. Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus, joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa "kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin A-duuri-sinfoniassa. Se on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää, vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä ja hukuttaa kaikki. Kahdeksannessa sinfoniassa on tämä voima vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]

Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa. Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.

Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V. 1813 hän kirjoitti sinfonian Wellingtonin voitto ja alussa vuotta 1814 sotakuoron: Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt). 29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen kantaattinsa: Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick) ja v. 1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: Se on täytetty! (Es ist vollbracht!) Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto. Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä! Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]