* * * * *
Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi
Beethovenin elämässä.
Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808 hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten, Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa, että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky, sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet, jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."
Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi. Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]
Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat: ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky, jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa [49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää", kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.
Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus Fidelio-esityksestä v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi johtaa kenraaliharjoitusta… Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä. Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa. Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf, määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen. Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi, mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä, käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus. Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään, sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri maine korvatautien taitavana käsittelijänä… Koko Beethovenin ja minun välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään… Hän oli järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]
Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan Kuorosinfonian esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja, Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.
Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven… — Kun hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! — Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."
Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän: "Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa paikassa: "Sonaatti op. 106 on sävelletty tukalissa olosuhteissa. On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi. Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa eivät tuottaneet hänelle mitään. D-duurimessu, joka tarjottiin ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan, jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.
Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi hänet riistää häneltä: