ELEONORE
Ah, mitkä huolet kalvavat teitä, jonka pitäisi olla onnellinen, te kun teette työtä kaikkien onneksi. Kuinka elämä onkaan epäoikeudenmukainen!
ROBESPIERRE
Olen tehnyt teidät surulliseksi. Olen tehnyt väärin himmentäessäni teidän luottamustanne elämään. Suokaa minulle anteeksi!
ELEONORE
Teidän ei tarvitse katua mitään. Minä olen ylpeä teidän luottamuksestanne. Olen koko yön ajatellut niitä kohtia Rousseausta, jotka te luitte meille eilen. Ne viihdyttivät niin suloisesti sieluani. Kuulin teidän äänenne soinnin ja kauniit, hellät sanat… ah, minä osaan ne ulkoa.
ROBESPIERRE (siteeraa hellästi ja hiukan haikeasti hymyillen, hieman pateettisesti, mutta vilpittömin tuntein):
»Kahden sydämen välinen seurustelu painaa suruun sellaisen selittämättömän vienouden ja liikutuksen leiman, joka tyytyväisyydestä puuttuu, ja ystävyys on olemassa erikoisesti onnettomia varten, heidän kärsimystensä lievitykseksi ja heidän surunsa lohdutukseksi.» (Eléonore on vaiti, hän hymyilee ja punastuu, pitäessään kättään Robespierren kädessä.) Te ette sano mitään?
ELEONORE (siteeraa)
»Voiko milloinkaan se, mitä sanomme ystävällemme, vastata sitä, mitä me tunnemme hänen rinnallaan?»