Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän hyväilee silmin lastaan, — kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.
Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei voi ymmärtää!… Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja…
— Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.
Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.
Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.
Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.
— Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä sellaisia.
Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:
— Nostakaa se minulle.
Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:
— Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa huutaa.