Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.
Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan eli alituisessa pimeydessä.
Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.
Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. — Hän oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.
Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.
Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:
— Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.
Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli häntä:
— Ahaa, sinä et tahdo?
Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän tahtoo.