— Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.
Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten… sitten, saisi tulla mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:
— Ukki, kuka tämän on tehnyt?
Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:
— Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.
— Mitä niin? vastasi hän.
— Oletko sinäkin tehnyt tällaista?
— Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää niitä kenenkään arvosteltavaksi.
He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. — Christophe kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"
Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta… oi, se ei riitä… niitä ei tule kylliksi." Ja kun hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." — Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän ollut katsoessaan erehtynyt. — Kapellimestari ei ollut vielä tullut. Varmaan hän oli sairastunut. — Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut jokin tapaturma, jokin onnettomuus? — Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista… Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? — Hän aivan kuohui kärsimättömyyttä. — Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, että se pian loppuisi.