Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki katselivat häntä.
Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.
Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä oli melkoisen eriskummainen.
Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.
Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.
Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:
— No, oletko tyytyväinen, poikaseni?
Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään huokaisten:
— Oi, olen!
Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi: