— — —
Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. — Ja pikku Christophe nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.
III.
Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan…
Dante, Kiirastuli, XXX.
Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin lyönnit.
Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.
Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.
Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.
He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.