— En, en, minä en soita!
Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.
Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:
— Nauta, se sinä olet! Raavas… raaka hölmö… niin, hirviö, hirviö olet!… Ja minä vihaan, vihaan sinua… Oh, minä tahtoisin, että sinä olisit kuollut, että olisit kuollut!
Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä… Jos hän heittäytyisi tuonne alas?… Tai ulos ikkunasta?… Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" — Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan…
Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja inhoittava.
Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, — selittämätön olento, mutta paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä siihen litteäksi. Minne hän meni? Mitä hän tahtoi? Hän oli vapaa, varma tiestään… Mikään ei voinut häntä pysäyttää. Olipa mikä aika tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!…
Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä… Kun hän sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä… Nyt kuvat tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!… Christophe tuntee olonsa iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä… — Joki juoksee… Näky on muuttunut… Nyt taipuvat puitten oksat virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita… — Ja jälleen tasankoja, viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.
Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä… Maisemat ovat kadonneet. Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!… — Nuori tyttö, ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen… Nuori poikanen kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti… Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, — uteliaita ja yllyttäviä, joiden katse saa hänet punastumaan, — alttiita ja tuskallisia, aivan kuin koiran lempeä katse, — ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä… Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin väkivaltaisesti, että häneen koskee… Ja viimein kaikkein rakkaimmat kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene pois!… — Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei ole yhtään mitään… Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina kesäpäivänä. — Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli… vai sitä, joka tulee…?
Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. — Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, — Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen… — Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen… Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina halkovat taivasta kimein viserryksin… Ääretöntä iloa! Mitään ei enää ole!… Oi onnen rajattomuus!…