— Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen kiihkeästi pielustansa, — minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen puolestansa!
Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen tietoisuutta, että hän sävelsi.
Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä suonissa sykähtävään vereen asti, — kaikki, mikä on, on musiikkia: ei muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.
Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; — kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; — maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; — istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; — aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.
Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, — ja varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: — se oli paljon komeampi kuin ensinmainittu. — Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: — hän marssi silloin edeltä soittaen fanfaareja. — Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. — Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen tarkasti.
Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:
— Mitä sinä siinä laulat, poika?
Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.
— Ala alusta! sanoi Jean-Michel.
Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.