Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä niissä hän oli miestä mielestään.
Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu koukeroilla ja kiemuroilla. — Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.
— Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?
Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän oli sen kuullut. — Isoisä nauroi:
— Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.
— En minä muista.
Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui niinkuin nämä soinnut… Mutta ei, se ei ollut mahdollista!… Hän ei uskaltanut… Hän ei tahtonut niitä tuntea:
— Ukki, en minä muista. Christophe punastui.
— Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun aarioitasi.
Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, hänen sydämensä aivan hätkähti.