— Oi, ukki!…
Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:
— Kas tuossa: Aaria. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit vatsallasi permannolla. — Marssi. Tätä minä pyysin sinua alkamaan alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. — Menuetti. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä… Katsopas nyt.
Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:
LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.
Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!… Hän ei voinut vielä kuin änkyttää: — "Oi, ukki, ukki!…"
Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, että liikutus saisi hänet valtaansa:
— Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun luonteen mukaan, ja sitäpaitsi… — (ukko ryiskeli) — ja sitäpaitsi minä lisäsin menuettiin erään trion, siksi, että… että… se on tavallista; ja minä luulen… luulen tosiaan, että se ei pahenna.
Vanhus soitti trionsa. — Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla isoisän kanssa yksissä töissä.
— Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.