— Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi sinun. Mutta sitten… — (nyt vapisi vanhuksen ääni) — sitten, kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? Ethän sinä häntä unohda?
Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten sielusta. — Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen tukkaansa.
— Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän ennusti, mitä sinusta tulee?
Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.
Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.
Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, — ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, — sillä hänestä tuntui kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?
Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."
Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, — hän itki nykyään vanhetessaan sangen helposti, — ja julisti, että ne olivat suurenmoisia.
Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä oli kaukana terveen järjen esikuvasta. — Hän oli Louisan veli.
Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.