Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla hyvä ja tuhma melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan siitä väitteestä oivallinen esimerkki.
Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. — Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, — vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, — lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:
— Eno…
Gottfried ei vastannut.
— Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.
Gottfriedin lempeä ääni vastasi:
— No, lapsukainen…
— Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?
— Sitä en tiedä.
— Sano, mitä se oli!