— Lauluja.
— Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä.
Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:
— Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty… Gottfried pudisti yhä vain päätänsä:
— Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:
— Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?
— Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän… Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään uusia?
— Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän opetuksia ja lapsellisia unelmia.
Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:
— Miksi sinä naurat?
Gottfried vastasi: