— Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:
— Mutta kun tahdon tehdä!…
— Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja niinkuin nuo, kuuntelepas…
Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.
— Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan pitkän aikaa. — (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai Christophelle.) — Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?
Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?… Hän tunsi hellyyden ja surun paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: "Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. — Ja yhtäkkiä hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan…", silloin Gottfried alkoi laulaa.
Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:
— Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:
— Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei sinua pakottanut sellaista tekemään.
Christophe väitti vihasta punastuen vastaan: