— Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.
— Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä ymmärrä…
Ja hetken päästä hän lisäsi:
— Mutta minusta se vain oli rumaa.
Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili ja virkkoi.
— Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta parempia.
Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties
paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki.
Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat.
Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:
— Nämä olivat vielä rumempia.
Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti edelleen:
— Miten rumaa! rumaa!