Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:
— Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?
Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:
— Miksikö?… En tiedä… Odotapas… Se on rumaa… Ensiksikin sen tähden, että se on typerää… Niin, sitä se on… Se on typerää, siinä ei ole minkäänlaista ajatusta… Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?
— En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.
— Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta ja kunniallisesti.
Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. Hän vihasi Gottfriediä. — Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; — sielunsa syvyydessä tiesi hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.
Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma… Minä pidän tästä."
Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; mutta siinä ei ole mitään sisältöä." — Koskaan ei hän tahtonut olla läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:
— Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.