Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen tarkasti vaarin.
Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että "saadaanpa nähdä…"; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei tiennytkään, miksi.
Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille Lapsuuden Ilot. Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään hukkaamatta: pro primo: laadittava virallinen anomus herttualle; — pro secundo, julkaistava sävellys; — pro tertio, järjestettävä konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.
Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; — Melchior ärjyi; Jean-Michel kuohui; — ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: — silloin ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; — ja koko asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.
Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:
"Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen Armollinen herra!
"Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' — 'Kuusi-vuotias! ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta sanoisivat taiteen oppineet miehet?' — Minä epäröin. Minä vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: — Minä tottelin. Minä kirjoitin.
Olisiko minulla nyt,
oi, Sangen ylhäinen Korkeus!
olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?… Olisiko minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?…