Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.
Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os hyvyydessäsi,
oi, Sangen ylhäinen Korkeus!
silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!
Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin palvelija,
Jean-Christophe Krafft."
Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.
Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi avustajaksi Hof Musik Vereinin; ja koska näiden ensimäisten toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen Lapsuuden iloja. Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden vuoksi, — Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, — vaan ajan niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". — Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. — Nuottivihkon kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.
Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja pöydässä sai hän parhaat palat.
Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.