Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.
Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. Hof Musik Vereinin orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi kiireestä kantapäähän. — Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen viimeiset neuvot.
Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille kulissien takaa.
Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.
Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.
Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään Lapsuuden ilot. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä hurjemmin hän juoksi.
Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.
Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.
Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. — Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja sanoi raskaasti huokaisten:
— Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.