Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään vastenmielistä.
Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden ystävättärensä korvaan:
— Minäpä kerron teille salaisuuden.
Neiti nauroi ja kysyi:
— Mikä se on?
— Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis trio, joka on minun minuetossani, siinä, jonka minä soitin… Muistatteko?… — (Poika hyräili hiljaa trion.) —… Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä kerro?… — (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.
Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, — Hof Musicus.
Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä lupaa.
Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei trio ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.
Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin Melchior tahtoi sanoilla: