"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, — Knecht und
Musicus…"
Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.
Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: "Minun rakas pikku Christopheni!…" Sitten hän katosi nopeasti, aivan kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.
Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.
Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, nukkuiko hän, — ei, hän ei nukkunut. — Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!… Ah, sitä tuskaa!… Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!… Kärsimään! Kärsimään yhä!… Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista kärsiä, kun on väkevä!…
Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja huudahti:
— Kuka siellä on?
Äiti supatti:
— Hyst, lapsukainen uneksii.
He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei pimeyteen.