II.
SABINA.
Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä hyötynyt mitään.
Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, — varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.
Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.
Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, — etsi ostettavaa, jota häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, — ja jos hän ei sitä löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, — niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.
Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, — vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman tuhruinen, — niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:
— Kiitän!… Vielä, vielä! Katselkaa vain!…
Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.
Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, — ja että maailma kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, — sehän meni jo yli rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!… Onneksi oli maailmassa vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.