Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.

Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: "Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.

Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, ajattelematta, että ne kärsivät, — ainoastaan ilosta nähdä niiden hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. — Ja nyt kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan valon lähteitä.

Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat ilmoihin, kuulumattomiin.

Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, että yksin kuolema — ehkä — vapauttaa.

Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea uuden vankilansa rajoja.

Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois…

Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.

Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän sisäänsä auringon viimeiset säteet.

Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna… tuossa paikassa… tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon poikki, päästäkseen maantielle?… Pääsisikö hän sinne edes? Eikö hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja silloin?… Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot kelpasivat. Rikoskin?… Kyllä: vaikka rikos… Sydämen sekasorto sai hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu pujahtamaan.