— … ja minulla.
Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, — aivankuin jonkin tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.
Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla sitkeydellä.
Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, — mitä tuntematonta maalia vartena — ja jonka se sitten hylkää pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän ajatteli, että hän oli kuollut…
Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.
Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.
Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa…
Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän vapisi… Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että — hän oli Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä… Jumala-kuiluun! Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen elää, — ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, — elämän raivosta!
Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon käskystä.
Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, — tuskin ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, — että aistimus oli jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen sieluunsa.