Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa katse… Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.
Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.
Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi toivoo, lopulta myöskin täyttyy. — Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?
Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.
Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan kasvoi.
Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.
Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli itseltään, oliko hän tullut hulluksi.
Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja ihmiset, — hän itsekin, — muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli itseltään:
— Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja…? Hän ei uskaltanut edes sanoa: