Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi uskaltanut sitä kysyä.

Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

— Heistä tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, — (ainakin hän luuli olevansa sukkela), — hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän pelkäsi, — hän rakasti.

Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa sekavaan kuohuun. Suloinen yö… Tuon armaan illan pienimmätkin muistot olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.

Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. — Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:

— Heistä tulee…

Vaiko:

— Heistä tulisi…

Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? — Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma… Mutta, eivätkö he sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä kärsiä?… Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään… Taivaan Jumala! Jos se olisi mahdollista!… Jos, sittenkin… jos, vaikkei Rosa sitä luullut, jos… jos hän olisikin sievä!… Ehkäpä hän sitäpaitsi liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.