Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli siitä alkaen hävitetty.
Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus Rosaan katsahtanut.
Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, — hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.
Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.
Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen; mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen, kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa. Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana; kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti hän yhä.
Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.
Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa… Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.
Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan ystävällisemmin kuin tavallisesti…
Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.
Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; ja hän säästeli Christophea, — niinkuin toisetkin, — vielä jostain erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka kaikki tiesivät.