Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran uuvuttava kohina.

Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen. Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan, niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa, olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta. Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi samalla elää kuitenkin.

Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa, sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.

He löysivätkin pienen huoneiston, — kaksi, kolme kamaria toisessa kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita hän oli rakastanut.

He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita, peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa. Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan, joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni, menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa hänelle, että oli taas aika lähteä.

Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin. Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas, hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin; hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä: vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin, lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.

Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, — tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan. Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku, jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, — niin hentorakenteinen kun hän oli; — ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä. Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa: hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, — ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.

Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:

— Tässä minä, järjestelin…

Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli. Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen äitinsä apaattisesta tilasta: