— Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua, täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.
— Niin, vastasi äiti lauhkeasti.
Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon. Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään ottamansa esineet.
— Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!
Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.
— Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan sinua? Oletko sinä sairas?
Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska. Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen, että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.
— Äiti! sanoi hän rauhattomana.
Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.
— Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku poikani!… Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'