Sääli raastoi Christophen sydäntä:
— En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen ajatus?
— Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki…
Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.
— Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?… Mihinkä minä joutuisin, jos sinäkin lähtisit?
— En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä lupaan sen sinulle.
Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan hänen silmänsä.
— Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?
— En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.
— Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä… Kas niin, nyt näet, minä alan taas… Anna minulle anteeksi. Minä olen typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon muun kanssa…