Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.
— Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää…
Louisa tyyntyi vähitellen.
— Se on mieletöntä, minua hävettää…? Mutta mikä minulla on? Mitä se on?
Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.
— Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä…
Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.
Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi hänen ottaa.
Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet avuttomana siihen tilaan.
Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen, avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet. He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen. Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui. Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi; ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin silmin: