— Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä hetki näin.
He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.
Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään. Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen ropiseva sade.
Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa, koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.
Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan. Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään: ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen surulla.
Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon, ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä; hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti touhuavan näköisenä omille asioilleen.
Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään. Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä suostumaan kutsuun.
He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut. Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään saakka.
Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.
Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi, mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, — täällä, noiden kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä, mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.