— Pihalla ei ollut raitista ilmaa.
— Niin, siellä oli tukahuttavaa.
Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää näyttäytynyt.
Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.
Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.
Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat samoja asioita.
Sabina naurahti ja sanoi:
— Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.
— Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin te.
He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.