— Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.
— Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.
Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.
— Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin mukavaa. Te kun olette turvassa.
— Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.
Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista ilmaa.
— Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen ruumistaan.
— Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.
— Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.
He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä toisiaan. He hymyilivät kumpikin.